Nuoria ei saa unohtaa

Nuorten asema yhteiskunnassa puhututtaa. Nuoriso on tulevaisuuden toivo, mutta samaan aikaan myös syrjäytyneiden nuorten määrä lisääntyy. Miten nuorten asioiden laita sitten oikeastaan on? Entä kuinka hyvät mahdollisuudet nuorilla on vaikuttaa asioihin täällä Pirkanmaalla? Vaalien alla ehdokkaat tekevät vaalilupauksia, myös nuoria koskien, mutta unohtuvatko lupaukset tiukan taloustilanteen painaessa päälle? Haastattelin Hämeenkyrön kunnanvaltuutettu Kauko Autiota (Kokoomus) saadakseni vastauksia näihin kysymyksiin. Näin Autio kertoo:

"Toimin Hämeenkyrön sivistyslautakunnan puheenjohtajana. Tehtäviimme kuuluu muun muassa varhaiskasvatukseen, kouluihin, kulttuuriin sekä nuoriso- ja liikuntatoimiin liittyvät asiat.

Koen nuorten asioiden ajamisen erittäin tärkeäksi. Ympäri Pirkanmaata, myös täällä Hämeenkyrössä, on käynnissä Etsivä nuorisotyö, jonka avulla pyritään löytämään syrjäytyneitä nuoria. Kukaan ei saa jäädä yksin.

Nykyään nuorilla tuntuu olevan paineita harrastaa koko ajan ja kaikkea mahdollista. Sanonkin aina, että myös oleminen on tekemistä; aina ei tarvitse tehdä jotakin, välillä voi vain olla - joko yksin tai yhdessä ystävien kanssa. 

Suurin huolenaiheeni on niin sanottujen vaarattomina pidettyjen huumeiden kokeilun kasvaminen nuorison keskuudessa. Enää ei ehkä polteta niin paljon tupakkaa tai juoda alkoholia; sen sijaan huumausaineena käytetään kannabista. Huumeiden käyttöön liittyvät riskit usein kuitenkin aliarvioidaan. Toinen huolestuttava asia on se, että jotkut vanhemmat koettavat ulkoistaa lastensa kasvatuksen. Lapsi tai nuori sysätään vaikka koulun huomaan ja oletetaan, että kyllä koulu sen kasvatuksen hoitaa. Asia ei kuitenkaan mene näin. Päävastuu on vanhemilla, koulu tukee ja täydentää kotona saatua kasvatusta. Nämä asiat koen tällä hetkellä tärkeimmiksi nuoria koskeviksi asioiksi, joihin tulisi puuttua.

Nuorilla täytyy olla paikka, jossa he voivat tavata toisia nuoria. Elinikäiset ystävyyssuhteet solmitaan nimittäin jo nuoruudessa. Kuitenkin nuorilla on oltava myös joku aikuinen, jolle voi kertoa huolista ja murheistaan, jos niistä ei voi jostain syystä kotona puhua. Olemmekin palkkaamassa esimerkiksi Hämeenkyrön nuorisotilaan nuorisotyöntekijää lähiaikoina. Mielestäni myös koulussa olisi erittäin tärkeää olla henkilö, joka ei anna nuorelle numeroa. Tämä henkilö voi olla esimerkiksi terveydenhoitaja.

Nuorilla on monia mahdollisuuksia vaikuttaa kunnanvaltuustossa tehtäviin päätöksiin. Ensinnäkin lautakuntien kokouksissa on paikalla äänestyksellä valittu nuorisoneuvoston edustaja. Nuori voi myös kertoa ja jakaa mielipiteitään koulussa tai kotona, sillä nämä asiat kulkeutuvat yleensä jotakin kautta valtuustoon. On myös mahdollista ottaa itse yhteyttä suoraan valtuutettuun soittamalla tai lähettämällä sähköpostia. Yhteydenotot ovat jopa toivottavia. Ennenkaikkea täytyy uskaltaa avata suunsa ja ottaa asioista selvää."

Julma aate väistyy rakkauden tieltä

Uusnatsismi. Vakava, mutta vähän puhuttu aihe. Kotimainen uutuuselokuva Leijonasydän käsittelee kuitenkin juuri uusnatsismia. Halusin ehdottomasti käydä katsomassa Leijonasydämen, sillä elokuvaa kehuttiin joka paikassa. Olihan se kaikkien kehujen arvoinen. Jo heti ensimmäinen kohtaus teki minuun vaikutuksen draamattisella hidastuksellaan ja päällekäyvillä äänitehosteillaan. Vaikka uusnatsismi jäi teemana hieman pinnallisemmaksi kuin olin kuvitellut, pidin elokuvasta erittäin paljon.

Leijonasydämen päähenkilö on pienen uusnatsismiryhmän johtaja Teppo (Peter Franzén). Ensi alkuun Teppo vaikuttaa pelottavalta, jopa hieman vastenmieliseltä. Kuitenkin pian huomaa, että Teppo osaa olla myös herttainen ja mukava. Hänessä on kaksi puolta: uhkaava mies, joka kannattaa uusnatsismia ja aivan tavallinen mies, joka haluaa vain parasta rakkailleen. Elokuvan aikana Teposta paljastuu yhä enemmän tämän mukavan miehen piirteitä. Hän alkaa kyseenalaistaa moraalejaan ja aatetta, jota hän kannattaa. Lopulta Teppo pääsee konkreettisestikin eroon leimasta, joka häntä uusnatsismiin vielä sitoo.

Suurin syy tähän on Tepon uuden tyttöystävän Sarin tummaihoinen poika Rhamadhani (Yusufa Sidibeh), jonka isäpuoli Teposta käytännössä tulee. Tepon on vaikea sulattaa tosiasiaa, että hänen unelmiensa naisella on musta lapsi. Tepon ja hänen natsiystäviensä tunnuslause "Valkoisen Suomen puolesta!" sotii kaikin tavoin Rhamadhania vastaan. Rhamadhan kuitenkin vain vinoilee Tepolle minkä ehtii. Nuoreksi pojaksi hän on rohkea tilanteen huomioon otten, mutta hänen sisällään vallitsevasta huolesta ja pelosta voi nähdä aika ajoin pilkahduksia.

Tepon naisystävä Sari (Laura Birn) jää yllätävän merkityksettömäksi hahmoksi. Toki hänellä on tärkeä rooli niin Rhamadhanin äitinä kuin Tepon tyttöystävänäkin. Kuitenkin noin puolet elokuvasta Sari makaa sairaalahoidossa. Myöskään Sarin raskauden idea tarinan kannalta ei oikein aukea minulle, sillä tuleva vauva ei ehdi edes syntyä elokuvan aikana.

Leijonasydämen ehkä mielenkiintoisin hahmo on Tepon pikkuvelipuoli Harri (Jasper Pääkkönen). Hän on nuori ja kiihkomielinen, vihan sokaisema. Harri on suorastaan ahdistava, koska hänellä ei tunnut olevan järjen ääntä päässään ollenkaan. Hän on koko ajan todistelemassa itseään mitä pahimmin teoin. Minulle ei selvinnyt, mistä hänen alemmuudentunteensa johtuu, mutta hän hakee koko ajan maailman hyväksyntää -epätoivoisesti. Vankilatuomio, yhteiskunnan paine ja epäonnistumisen tunne käyvät Harrille liian raskaiksi kantaa. Hän tekee radikaalin ratkaisun elämänsä suhteen.

Leijonasydän on kaikkine käänteineen todella hyvä elokuva. Kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä muodostaen eheän juonen. Tämä on onnistuttu toteuttamaan hyvin myös kuvallisin keinoin. Uusnatsiryhmäkohtaukset esitetään hidastettuina, ääniä ja liikkeitä korostaen. Mielestäni tämä antaa katsojalle heistä sopivan uhkaavan kuvan. Elokuva on tasapainoinen yhdistelmä rohkeutta ja pelkoa, rakkautta ja vihaa. Juuri näihin kahteen adjektiiviin Leijonasydämen perimmäinen sanoma mielestäni kiteytyy: rakkaus voittaa lopulta vihan. Tepon ja Rhamadhanin suhteesta kehkeytyy luottava ja rakastava, vaikka lähtökohdat eivät ole kaikista parhaimmat. Elokuvassa on paljon väkivaltaa ja rasismia, eikä sitä ole mukava katsoa, mutta juuri tällaiset kohtaukset tekevät Leijonasydämestä hyvän. Tottahan elokuvasta löytyy myös huumoria. Täytyy vielä kehua hyviä näyttelijävalintoja. Suosikkejani olivat Rhamadani ja hänen biologinen isänsä, jona Jani Toivola tekee huikean suorituksen. Leijonasydän kuuluu ehdottomasti kotimaisten elokuvien parhaimmistoon.

Musiikki antaa elämään uuden ulottuvuuden

Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen nuori kuuntelee musiikkia päivittäin. Joko radiosta, omasta puhelimesta tai jostain muusta nykyajan laitteesta. Koulussakin musiikin opiskelu on pakollista, mutta asiat, jotka opimme ovat vain pintaraapaisua. Moni nuori sanoo, että ei voisi elää ilman musiikkia, mutta musiikin opiskelun ja osaamisen arvostus ei tunnu nuorten keskuudessa olevan kauhean korkealla. Musiikki voi kuitenkin tarjota nuorille enemmänkin kuin vain miellyttävää ajanvietettä.

Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta kertoo tutkimuksessaan musiikin vaikutuksesta erityisesti lasten aivoihin. Tulokset ovat erittäin positiivisia. Musiikkiharrastuksen aloittaminen jo pienenä lisää niin sosiaalisuutta kuin turvallisuudenkin tunnetta ja erityisen myönteinen vaikutus sillä on koulunkäyntiin. Musiikkia harrastavilla koululaisilla on parempi keskittymiskyky ja taju muun muassa omaan äidinkieleen. Musiikkiharrastusta suositellaan erityisesti niille, joiden suvussa esiintyy lukihäiriötä tai lapselle, jolla on kuulo-ongelmia, kielen kehityksen häiriöitä tai joka puhuu suomea toisena äidinkielenään.

Näitä tuloksia katsoessa herää mieleen kysymys, eikö musiikin laajemman opiskelun pitäisi olla pakollista kaikille lapsille ja nuorille. Eikö vanhempien pitäisi vain pienestä asti viedä lasta muskariin ja soittotunneille. Mielestäni ei, sillä musiikin harrastaminen ei yksinkertaisesti vain sovi jokaiselle. Kaikki eivät ole innostuneita instrumenttiopetuksesta ja vielä harvempia kiinnostaa istua opiskelemassa sointuasteita vuosi toisensa jälkeen. Haluan kuitenkin jakaa oman kokemukseni musiikista ja sen opiskelusta, sillä monella tuntuu olevan ennakkoluuloja tästä harrastuksesta. 

Olen vasta hiljattain tajunnut, miten hienoa musiikin opiskelu oikeastaan on. Ennen istuin pianotunneilla, koska äiti oli hankkinut minulle piano-opettajan. Soitin huilua vain, koska pääsin konservatoriolle opiskelemaan.  Musiikin teoriassa kävin, koska se oli pakollista. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että musiikin opiskelu on paljon enemmän. Se on osa jokapäiväistä elämää. Saan paljon enemmän irti musiikista nyt, kun osaan sitä. Pystyn oikeasti kuuntelemaan ja analysoimaan musiikkia. Tunnistan kappaleista korvakuulolla tahtiosoituksia, rytmejä ja soittimia. Kokemukseni musiikista on aivan eri kuin se vielä pari vuotta sitten oli.

Instrumenttini on poikkihuilu. Monelle huilu on vain hopeinen putki, mutta minulle se on jotain henkilökohtaisempaa. Huilu ei ole elävä olento, mutta siihenkin kiintyy. Vuosien varrella koetut onnistumiset, epäonnistumiset, oppimisen hetket, ilot ja surut – ne kaikki jaetaan yhdessä instrumentin kanssa. Kun soitan, huilu on osa minua. Yhteenkuuluvuuden tunne on erikoista, mutta samalla hienoa. Hallitsen huiluani ja sen avulla voin soittaa mitä vain.

Suurin syy musiikilliseen kehitykseeni ei kuitenkaan ole soittotunneilla käynti eikä musiikin teorian opiskelu vaan orkesteri. Orkesteri vie soittamisen aivan eri tasolle. Se opettaa yhteistyötä ja mikä tärkeintä, kuuntelemaan muita ja ottamaan muut huomioon. Orkesteri on ikään kuin yksi iso instrumentti, eikä siellä ole varaa sooloiluun. Tunne, jonka saan, kun lähes 40 soittajaa soittavat yhteen, on ihan omaa luokkaansa. Se saa minut iloiseksi, haikeaksi, sanattomaksi, onnelliseksi ja vaikka miksi. Parasta on kuitenkin se, että olen osa sitä, mikä saa syntymään tuon tunnekuohun sisälläni. Minulla on mahdollisuus luoda jotain mahtavaa - yhdessä muiden kanssa.

Minun maisemani

Kuva-analyysi

Käy katsomassa kuva täältä

Hannes Heikuran valokuvan etualalla näkyy kolme enkeliasuun sonnustautunutta henkilöä. Kuvan taustalla ja samalla myös kuvan yläreunassa näkyy tumma ihmismassa ja kaduilla menevä liikenne. Alareuna on harmaata asfalttia. Kuvan geometrinen keskipiste on suunnilleen kuvan keskellä olevan lapsen lapaluiden välissä. Minulle optinen keskipiste on samaisen henkilön pipo. Kuvassa ei ole mielestäni käytetty kultaista leikkausta, sillä kuvan päähahmot on sijoitettu aika lailla keskelle kuvaa.  Valkoista on käytetty kuvassa erityisenä tehokeinona: se pistää heti silmään muuten tummanpuhuvasta kuvasta.  Kuva on melko tasapainoinen, mutta itseäni häiritsee hieman oikeassa reunassa oleva raitiovaunu, koska se reuna jää tyhjemmäksi kuin vasen reuna, joka on tumma ja aika epäselvä. Minulle enkelit symboloivat turvallisuutta ja hyvää voimaa. Samalla ne viestittävät siitä, että vanhempien tehtävä on suojella lapsiaan, mutta myös sitä, että suojelusenkelit ovat keskuudessamme ja ne turvaavat elämäämme, vaikka emme niitä näekään.

Vastamielipide

"Esittäisin vastamielipiteen Aamulehdessä (19.8) julkaistuun Raimo Paakkasen kirjoitukseen pakkoruotsin vastustamisesta. Paakkanen väittää, että Suomen itsenäisyys kärsii ruotsin kielen takia. Hänen mielestään kannamme vieläkin jäänteitä Ruotsin hallinnon ajalta. Olen sitä mieltä, että ruotsin kielen opiskelua ei voi vapaaehtoistaa. Miten silloin kävisi vaikka Ahvenanmaan? Se on osa Suomea, mutta jos Manner-Suomen ja Ahvenanmaan asukkailla ei ole yhteistä kieltä tilanne ei vain toimi. Sama koskee Suomen muita ruotsinkielisiä alueita. Pakkoruotsin poistaminen ei ratkaise ongelmia vaan päinvastoin tuottaa niitä, sillä Suomessa on ainakin tällä hetkellä hankala työllistytä (erityisesti palvelualoilla), ellei osaa ruotsin kieltä. Toinen asia, jonka toisin esille on se, että ei muitakaan kouluaineita vaadita vapaaehtoistettavan. Otetaan esimerkiksi vaikka matematiikka. Ei aineen opiskelua olla vapaaehtoistamassa vain siksi etteivät kaikki pidä aineesta tai jaksa opiskella sitä. Voisi melkein sanoa, että ruotsin osaaminen on yhtä hyödyllistä kuin matematiikankin, kun on kyse Suomesta. Kielten opiskelemisen ei pitäisi olla mikään taakka, vaan hieno asia, joka avaa monia uusia ovia elämään."