Uskaltaisin väittää, että lähes jokainen nuori kuuntelee musiikkia päivittäin. Joko radiosta, omasta puhelimesta tai jostain muusta nykyajan laitteesta. Koulussakin musiikin opiskelu on pakollista, mutta asiat, jotka opimme ovat vain pintaraapaisua. Moni nuori sanoo, että ei voisi elää ilman musiikkia, mutta musiikin opiskelun ja osaamisen arvostus ei tunnu nuorten keskuudessa olevan kauhean korkealla. Musiikki voi kuitenkin tarjota nuorille enemmänkin kuin vain miellyttävää ajanvietettä.
Minna Huotilainen Helsingin yliopistosta kertoo tutkimuksessaan musiikin vaikutuksesta erityisesti lasten aivoihin. Tulokset ovat erittäin positiivisia. Musiikkiharrastuksen aloittaminen jo pienenä lisää niin sosiaalisuutta kuin turvallisuudenkin tunnetta ja erityisen myönteinen vaikutus sillä on koulunkäyntiin. Musiikkia harrastavilla koululaisilla on parempi keskittymiskyky ja taju muun muassa omaan äidinkieleen. Musiikkiharrastusta suositellaan erityisesti niille, joiden suvussa esiintyy lukihäiriötä tai lapselle, jolla on kuulo-ongelmia, kielen kehityksen häiriöitä tai joka puhuu suomea toisena äidinkielenään.
Näitä tuloksia katsoessa herää mieleen kysymys, eikö musiikin laajemman opiskelun pitäisi olla pakollista kaikille lapsille ja nuorille. Eikö vanhempien pitäisi vain pienestä asti viedä lasta muskariin ja soittotunneille. Mielestäni ei, sillä musiikin harrastaminen ei yksinkertaisesti vain sovi jokaiselle. Kaikki eivät ole innostuneita instrumenttiopetuksesta ja vielä harvempia kiinnostaa istua opiskelemassa sointuasteita vuosi toisensa jälkeen. Haluan kuitenkin jakaa oman kokemukseni musiikista ja sen opiskelusta, sillä monella tuntuu olevan ennakkoluuloja tästä harrastuksesta.
Olen vasta hiljattain tajunnut, miten hienoa musiikin opiskelu oikeastaan on. Ennen istuin pianotunneilla, koska äiti oli hankkinut minulle piano-opettajan. Soitin huilua vain, koska pääsin konservatoriolle opiskelemaan. Musiikin teoriassa kävin, koska se oli pakollista. Mutta nyt olen ymmärtänyt, että musiikin opiskelu on paljon enemmän. Se on osa jokapäiväistä elämää. Saan paljon enemmän irti musiikista nyt, kun osaan sitä. Pystyn oikeasti kuuntelemaan ja analysoimaan musiikkia. Tunnistan kappaleista korvakuulolla tahtiosoituksia, rytmejä ja soittimia. Kokemukseni musiikista on aivan eri kuin se vielä pari vuotta sitten oli.
Instrumenttini on poikkihuilu. Monelle huilu on vain hopeinen putki, mutta minulle se on jotain henkilökohtaisempaa. Huilu ei ole elävä olento, mutta siihenkin kiintyy. Vuosien varrella koetut onnistumiset, epäonnistumiset, oppimisen hetket, ilot ja surut – ne kaikki jaetaan yhdessä instrumentin kanssa. Kun soitan, huilu on osa minua. Yhteenkuuluvuuden tunne on erikoista, mutta samalla hienoa. Hallitsen huiluani ja sen avulla voin soittaa mitä vain.
Suurin syy musiikilliseen kehitykseeni ei kuitenkaan ole soittotunneilla käynti eikä musiikin teorian opiskelu vaan orkesteri. Orkesteri vie soittamisen aivan eri tasolle. Se opettaa yhteistyötä ja mikä tärkeintä, kuuntelemaan muita ja ottamaan muut huomioon. Orkesteri on ikään kuin yksi iso instrumentti, eikä siellä ole varaa sooloiluun. Tunne, jonka saan, kun lähes 40 soittajaa soittavat yhteen, on ihan omaa luokkaansa. Se saa minut iloiseksi, haikeaksi, sanattomaksi, onnelliseksi ja vaikka miksi. Parasta on kuitenkin se, että olen osa sitä, mikä saa syntymään tuon tunnekuohun sisälläni. Minulla on mahdollisuus luoda jotain mahtavaa - yhdessä muiden kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti