Uusnatsismi. Vakava, mutta vähän puhuttu aihe. Kotimainen uutuuselokuva Leijonasydän käsittelee kuitenkin juuri uusnatsismia. Halusin ehdottomasti käydä katsomassa Leijonasydämen, sillä elokuvaa kehuttiin joka paikassa. Olihan se kaikkien kehujen arvoinen. Jo heti ensimmäinen kohtaus teki minuun vaikutuksen draamattisella hidastuksellaan ja päällekäyvillä äänitehosteillaan. Vaikka uusnatsismi jäi teemana hieman pinnallisemmaksi kuin olin kuvitellut, pidin elokuvasta erittäin paljon.
Leijonasydämen päähenkilö on pienen uusnatsismiryhmän johtaja Teppo (Peter Franzén). Ensi alkuun Teppo vaikuttaa pelottavalta, jopa hieman vastenmieliseltä. Kuitenkin pian huomaa, että Teppo osaa olla myös herttainen ja mukava. Hänessä on kaksi puolta: uhkaava mies, joka kannattaa uusnatsismia ja aivan tavallinen mies, joka haluaa vain parasta rakkailleen. Elokuvan aikana Teposta paljastuu yhä enemmän tämän mukavan miehen piirteitä. Hän alkaa kyseenalaistaa moraalejaan ja aatetta, jota hän kannattaa. Lopulta Teppo pääsee konkreettisestikin eroon leimasta, joka häntä uusnatsismiin vielä sitoo.
Suurin syy tähän on Tepon uuden tyttöystävän Sarin tummaihoinen poika Rhamadhani (Yusufa Sidibeh), jonka isäpuoli Teposta käytännössä tulee. Tepon on vaikea sulattaa tosiasiaa, että hänen unelmiensa naisella on musta lapsi. Tepon ja hänen natsiystäviensä tunnuslause "Valkoisen Suomen puolesta!" sotii kaikin tavoin Rhamadhania vastaan. Rhamadhan kuitenkin vain vinoilee Tepolle minkä ehtii. Nuoreksi pojaksi hän on rohkea tilanteen huomioon otten, mutta hänen sisällään vallitsevasta huolesta ja pelosta voi nähdä aika ajoin pilkahduksia.
Tepon naisystävä Sari (Laura Birn) jää yllätävän merkityksettömäksi hahmoksi. Toki hänellä on tärkeä rooli niin Rhamadhanin äitinä kuin Tepon tyttöystävänäkin. Kuitenkin noin puolet elokuvasta Sari makaa sairaalahoidossa. Myöskään Sarin raskauden idea tarinan kannalta ei oikein aukea minulle, sillä tuleva vauva ei ehdi edes syntyä elokuvan aikana.
Leijonasydämen ehkä mielenkiintoisin hahmo on Tepon pikkuvelipuoli Harri (Jasper Pääkkönen). Hän on nuori ja kiihkomielinen, vihan sokaisema. Harri on suorastaan ahdistava, koska hänellä ei tunnut olevan järjen ääntä päässään ollenkaan. Hän on koko ajan todistelemassa itseään mitä pahimmin teoin. Minulle ei selvinnyt, mistä hänen alemmuudentunteensa johtuu, mutta hän hakee koko ajan maailman hyväksyntää -epätoivoisesti. Vankilatuomio, yhteiskunnan paine ja epäonnistumisen tunne käyvät Harrille liian raskaiksi kantaa. Hän tekee radikaalin ratkaisun elämänsä suhteen.
Leijonasydän on kaikkine käänteineen todella hyvä elokuva. Kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä muodostaen eheän juonen. Tämä on onnistuttu toteuttamaan hyvin myös kuvallisin keinoin. Uusnatsiryhmäkohtaukset esitetään hidastettuina, ääniä ja liikkeitä korostaen. Mielestäni tämä antaa katsojalle heistä sopivan uhkaavan kuvan. Elokuva on tasapainoinen yhdistelmä rohkeutta ja pelkoa, rakkautta ja vihaa. Juuri näihin kahteen adjektiiviin Leijonasydämen perimmäinen sanoma mielestäni kiteytyy: rakkaus voittaa lopulta vihan. Tepon ja Rhamadhanin suhteesta kehkeytyy luottava ja rakastava, vaikka lähtökohdat eivät ole kaikista parhaimmat. Elokuvassa on paljon väkivaltaa ja rasismia, eikä sitä ole mukava katsoa, mutta juuri tällaiset kohtaukset tekevät Leijonasydämestä hyvän. Tottahan elokuvasta löytyy myös huumoria. Täytyy vielä kehua hyviä näyttelijävalintoja. Suosikkejani olivat Rhamadani ja hänen biologinen isänsä, jona Jani Toivola tekee huikean suorituksen. Leijonasydän kuuluu ehdottomasti kotimaisten elokuvien parhaimmistoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti